MIELIKUVAN JA TYÖNKUVAN EPÄSUHTA

Mielikuvat omasta haaveammatista ja alan työnäkymistä voivat muuttua opintojen myötä ja varsinkin silloin, kun siirtyy työelämään.

Päätökseni hakea lukion jälkeen opiskelemaan juuri englannin kääntämistä ja tulkkausta syntyi siltä pohjalta, että olin aina menestynyt kieliaineissa ja halusin työskennellä kielen parissa, ja selkeimmät suuntautumisvaihtoehdot olivat opettaja ja kääntäjä. Opettajana toimimisen päälle vedin mielessäni punakynällä ison rastin jo yläasteella, koska koin, ettei minulla ollut opettajalta vaadittavaa auktoriteettia, jämäkkyyttä tai johtamiskykyä. Minulla oli kuitenkin romantisoitu käsitys siitä, mitä kääntäminen on: uskoin vilpittömästi, että kääntäjä istuu ja kääntää hartaana ja pieteetillä Gummeruksen keltainen taskusanakirja kädessä. Mielellään sulkakynällä kynttilänvalossa.

Gummeruksen keltainen taskusanakirja on ollut työurani aikana ajoittain läsnä, mutta se ei ole varsinaisesti ylpeydenaihe. Sulkakynät ja kynttilänvalo ovat jääneet vähemmälle. Yleisesti ottaen minulla oli ennen yliopisto-opintoja vanhentunut kuva kääntäjän työstä. Opinnot antoivat perspektiiviä ja suhteellisuudentajua, mutta silti tuntuu, että myös opintojen ja työelämän realiteettien välille jäi kuilu.

Millaisia tekstejä olin ensinnäkin kuvitellut työelämässä kääntäväni? Kaiketi kaunokirjallisuutta. Olin ajatellut, että syliini sataa taivaasta romaaneja ja puhelimeni ylikuumenee, kun kustantajat soittelevat ja haluavat työllistää minut. Ajattelin, että minusta tulee seuraava Kersti Juva tai Jaana Kapari-Jatta ja käännän Harry Potteria vastaavan moniosaisen sarjan innovatiivisesti.

Ei ole soiteltu.

 

Opintojeni aikana osallistuin kääntäjäseminaariin, missä käänsimme ryhmätyönä scifi-romaanin. Kääntäminen oli opettavaista ja minulle mieluisaa työtä, jossa sai rauhassa makustella sanavalintoja. Kurssin opettaja, joka itse kääntää kaunokirjallisuutta, palautti meidät kuitenkin maanpinnalle kertomalla, että kustantamoilla on usein omat hyväksi havaitut luottokääntäjänsä ja uuden tulokkaan on vaikea päästä työn syrjään kiinni. Palkkauskin on kaunokirjallisuuden kääntäjillä niin ja näin. Palkkakuoppaan ovat pudonneet myös esimerkiksi av-kääntäjät.

Opinnoissa ei myöskään ilmennyt se, miten teknologiapainotteista kääntäminen nykyään on. Käännösteknologiaan keskittyviä kursseja oli yksi, ja sekään ei ollut kovin kattava. Tämä on epäsuhdassa sen kanssa, että kaikissa käännöstoimistoissa ja useimmiten myös yritysten sisäisissä kääntäjäntehtävissä käännösmuistiohjelmat ovat olennainen osa työskentelyä.

En tainnut täysin ymmärtää, miten vähän työsuhteisia avoimia paikkoja kääntäjälle Suomessa on tarjolla. Monet opiskelukavereistani ovatkin ryhtyneet suosiolla yrittäjiksi ja perustaneet oman toiminimen. Se on käännösalalla arkipäivää. Itse en kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi ollut valmis yrittäjyyteen ja sen mukanaan tuomaan vastuuseen ja tulojen epävarmuuteen. Ajattelen, että myös yritystoimintaan olisi ollut hyvä saada opintoaikana enemmän valmennusta. Tuntuu, että opinnot valmensivat minua enemmän sitä kohti, mitä toivoin kääntämisen olevan kuin sitä kohti, mitä se todellisuudessa on. Valmistumiseni jälkeen on opetusta kuitenkin kehitetty kiitettävästi oikeaan suuntaan: tällä hetkellä kurssitarjonnassa panostetaan enemmän työelämävalmiuksiin ja tietotekniseen osaamiseen sekä simuloidaan todellisia toimeksiantoja.

Alavalintaansa pähkäileviä neuvoisin etsimään mahdollisimman paljon tietoa etukäteen ja ottamaan yhteyttä kiinnostavalta tuntuvalla alalla jo työskenteleviin ammattilaisiin, jotka osaavat antaa ajantasaista tietoa työnkuvasta, urapoluista ja työllistymismahdollisuuksista. Oma tutkintoni ei minua kaduta, mutta olisin halunnut realistisemman kuvan siitä, mitä odottaa.

TYÖELÄMÄLOKEROITUMINEN: EI PIDÄ OLLA ONE-TRICK PONY

Ammatilliseen identiteettiin on hyvä kiinnittää huomiota: nimikkeen alle ei kannata jäädä jumiin.

Työhakemuksissa ja työelämässä on määriteltävä itsensä jollain tavalla. Kielitieteilijänä olen erityisen tietoinen siitä, miten suuri merkitys sanavalinnoilla ja nimikkeillä on. Olen viime vuosina pohdiskellut paljon, millä nimikkeillä esittelen itseni työhakemuksissa ja mitä se minulle itselleni ja työnantajille merkitsee.

Kun olin vielä opiskelija, oli helppoa kirjoittaa työhakemuksiin, että ”olen opintojeni loppuvaiheessa oleva opiskelija” ja nimetä siinä yhteydessä pää- ja sivuaineeni. Se oli luonteva, konstailematon ja neutraali kuvaus silloisesta tilanteestani. ”Opiskelija”-nimikkeen alla oli turvallista ja yksinkertaista, ja se oli pitkäkäyttöinen yläkäsite, jonka alle mahduin koko seitsenvuotisten yliopisto-opintojeni ajan.

Nyttemmin tilanteeni on toinen. Sitä mukaa kun minulle on karttunut työkokemusta, olen joutunut muotoilemaan hakemusten alkusanoja yhä uudelleen ja pohtinut, millä tavoin haluan esiintyä.

Kun valmistuin, yksi selkeä tapa määritellä itseni oli ”filosofian maisteri”. Saatuani hieman oman alan työkokemusta kerroin hakemuksissa olevani kääntäjä, joka on valmistunut filosofian maisteriksi Turun yliopistosta. Kääntämiseen liittyvien työsuhteiden aikana oli luonnollistakin esitellä itsensä kääntäjänä, mutta jossain vaiheessa aloin määritellä itseni kääntäjäksi myös työsuhteiden välillä, ollessani työttömänä työnhakijana. Aloin kasvaa kiinni siihen ajatukseen, että olen nyt kääntäjä ja kääntäjän identiteetti on osa minua. Opiskelijuuden tilalle tuli kääntäjyys.

Vaalin ja edistin kääntäjän mentaliteettiani, ajoittain myös itseironisesti.

Hienoja kääntämiseen liittyviä sitaatteja ovat muun muassa ystäväni ja entisen työkaverini muotoilema motto "Rakasta käännöstäsi kuten itseäsi" ja toisen ystäväni omistautuva "Käännän vielä rajan takaakin".

Olen kokenut kääntäjän identiteetin omakseni, mutta vaikka kielet ja kääntäminen ovat minulle tärkeä ala, kaikkein tärkeintä minulle on aina ollut kirjoittaminen. Erityisesti toimiessani harjoittelijana Turun yliopiston viestintäyksikössä ja kansainvälisissä palveluissa, missä pääsin kääntämisen lisäksi kirjoittamaan omia artikkeleita verkkoon, tekemään haastatteluja ja valokuvaamaan, huomasin, miten paljon minua kiinnostavat toimittajan ja tiedottajan työ. Mitä enemmän ansioluettelooni karttui kokemusta käännöstöistä, sitä parempi oli ammattitaitoni ja siten minulla oli paremmat mahdollisuudet työllistyä kääntäjänä, mutta toisaalta totesin, että kun on profiloitunut vahvasti yhteen tehtävään, on hankalampaa saada muunlaisia töitä. Vaikka lähettelin paljon hakemuksia tiedottajan ja toimittajan paikkoihin, tiesin, että ne, joilla on tarkemmin juuri niihin töihin kohdennettu koulutus ja niiden alojen työkokemusta, olivat etusijalla.

Ymmärsin tuolloin, että olin lokeroitunut kääntäjäksi ja halusin kömpiä lokerosta kiireesti pois. En halua rajoittua vain yhteen osaamisalueeseen ja olla oman elämäni one-trick pony. Siksi olinkin tyytyväinen, kun sain jalan oven väliin myös muunlaiseen viestintään kuin kääntämiseen. Sain kirjoittamiani artikkeleita nettiin, aloitin blogin ja pääsin tekemään kolumnia kirjallisuuslehteen. Haalin yhä enemmän näyttöä ja kokemusta kirjoittamisesta. Sitten otin sen askeleen, että uskaltauduin kirjoittamaan hakemuksiini "kääntäjä ja kirjoittaja". Hallitsen molemmat, olen tehnyt molempia ja haluan jatkossakin tehdä molempia – sekä muita töitä vielä lisäksi. Siksi haettavasta tehtävästä riippuen voin esitellä itseni myös vaikkapa kielen ja viestinnän asiantuntijana – tai pelkistää itseni jälleen filosofian maisteriksi, jos siltä tuntuu.

On ollut tärkeää tiedostaa, että koulutukseni, työkokemukseni ja osaamiseni antavat minulle varsin laaja-alaiset valmiudet monenlaisiin tehtäviin. Kannustan muitakin välttämään lokeroitumista ja miettimään omia taitojaan sekä sitä, mihin niitä itse haluaa hyödyntää ja laajentaa.

KESÄTYÖMUISTOJA – JÄÄTELÖTÖTTERÖITÄ JA MIKKI HIIRIÄ

Olen Ohjaamon uusi projektityöntekijä Aino ja jatkan blogin kirjoittamista edeltäjäni jalanjäljissä. Koulutukseltani olen filosofian maisteri ja opiskelin Turun yliopistossa kääntämistä ja tulkkausta. Valmistuin vuonna 2015 ja olen ehtinyt sekä kerätä työkokemusta omalta alaltani että tehdä syrjähyppyjä vieraammille vesille. Ensimmäisessä blogitekstissäni käsittelen ajankohtaista aihetta, kesätöitä.

Olin mukana 5.6.2017 Kesäduuni-tapahtumassa, joka pidettiin Turun Forumissa. Tapahtuman järjesti Työllisyyspalvelukeskus, ja mukana olivat myös Turun ammattikorkeakoulun Kesäduunaa-kampanja sekä Turun Ohjaamo. Kesätöitä etsivät nuoret saivat tapahtumassa tietoa muun muassa Turun kaupungin tarjoamista kesätyöseteleistä, joilla työnantajat saavat rahallista tukea nuorten työllistämiseen.

Myös Turun Ohjaamo tarjoaa nuorille apua kesätyön löytämiseen. Mari Mielonen Ohjaamon Nuorten tieto- ja neuvontapalveluista kertoo, että kevään mittaan nuoria on käynyt aktiivisesti kysymässä kesätöistä. Ohjaamosta saa tietoa avoinna olevista kesätyöpaikoista, apua ansioluettelon laatimiseen tai esimerkiksi mahdollisuuden harjoitella työhaastattelua varten. Nuoren kanssa voidaan käydä läpi työsopimukseen liittyviä asioita tai keskustella siitä, miten työnantajaa voi lähestyä. Monet hakijat ovat Mielosen mukaan avoimia kaikenlaisille työtehtäville. Kesätöitä nuoret voivat etsiä myös TE-toimiston kautta, ja Ohjaamossa palvelevalta TE-toimiston asiantuntijalta saa tarvittaessa opastusta.

On hienoa, että nuorille on nykyään tarjolla monenlaista tukea ja kannustusta kesätöiden löytämiseen. En muista, että omina teinivuosinani olisi ollut tukea tarjolla yhtä paljon kuin nyt. Oma ensimmäinen kesätyöpaikkani 12 vuotta sitten oli jäätelökioski – samainen kioski, missä vanhemmat sisarukseni olivat olleet töissä ennen minua. Jatkoin siis perheen perinnettä. Opin työssä paitsi asiakaspalvelutaitoja myös luovaa ongelmanratkaisukykyä ja selviytymistaitoja ääriolosuhteissa. Kerran esimerkiksi sain hysteeristä piippaavaa ääntä pitävän alkeellisen kassakoneen vaikenemaan survomalla sen koneistoon lusikan.

Kesätyöhistoriaani kuuluu lisäksi pitkä hautausmaamenneisyys. Olen ollut hautausmaatyöntekijänä Porissa ja Turussa yhteensä viitisen kesää. Moni virheellisesti olettaa, että hautausmaalla työskentely olisi synkeää. Ainakaan minun kokemukseni mukaan asia ei ole näin, sillä työpaikkoihini oli valikoitunut varsin huumorintajuisia ihmisiä, joiden kanssa oli mukava tehdä töitä – ja kukkien hoito sekä ruohon trimmaaminen ovat aurinkoisella ilmalla leppoisaa tekemistä.

Ikimuistoisin kesätyöni oli, kun vietin vuonna 2011 kolme kuukautta Pariisissa Disneylandissa. Työnimikkeeni oli siivooja, mutta titteli antaa työstä kenties hieman harhaanjohtavan kuvan. Pääasiallinen tehtäväni oli nimittäin kulkea turistien seassa sonnustautuneena olkihattuun, telttamaiseen hameeseen ja kukalliseen esiliinaan. Kädessä minulla oli rikkalapio ja harja, jolla lakaisin maahan pudonneita popcorneja. Samalla opastin neuvoa kysyviä turisteja ranskaksi ja englanniksi.

Disneyland on työpaikkana melko ainutlaatuinen. Vie jonkin aikaa, että oppii suhtautumaan kulissien takana tupakalla olevaan Lumikkiin ja siihen, että Tikru tulee taputtamaan olkapäälle kesken työpäivän. Parhaiten ovat mieleeni jääneet spektaakkelimaiset paraatit ja ilotulitukset iltaisin Ruususen linnan ympärillä sekä tietysti vapaapäivät, jolloin lähdin seikkailemaan Pariisiin.

Kaikista kesätyökokemuksistani minulle on jäänyt käteen hyviä muistoja. Disneylandiin voisin mennä töihin joskus vielä uudestaankin – näin kolmeakymppiä lähestyvän kääntäjän näkökulmasta voisi tehdä hyvää kuljeksia vielä yhden kesän verran olkihatussa ja esiliinassa pitkin huvipuistoa ”Bella Notten” soidessa taustalla. Ettei pääse aikuistumaan ja kyynistymään liikaa.