KORKEAKOULUTETTUJEN TYÖLLISTÄMISESSÄ ON KEHITETTÄVÄÄ - ERI OSAAMISTA EI TUNNISTETA

Kohta on vappu. Itse vietän monen vuoden tauon jälkeen ensimmäistä ei-opiskelija vappua. Tämän innoittamana päätin kirjoittaa itselle tärkeästä aiheesta – korkeakoulutettujen työllistymisestä. Tarkemmin vastavalmistuneiden työllistymisestä. Työttömistä korkeakoulutetuista käytävä keskustelu sisältää paljon samoja vahingollisia ja epätosia väitteitä kuin työttömistä yleensäkin puhuttaessa. Korkeakoulutetut työttömät joutuvat tämän lisäksi jatkuvasti oikomaan väitteitä, jonka mukaan tietty tutkinto antaa pätevyyden tehdä vain tiettyjä töitä. Moni olettaa, että filosofian maisterin uravaihtoehdot ovat opettaja, tutkija tai kulttuuriala, vaikka todellisuudessa vaihtoehdot ovat loputtomat. Tämän käsityksen muuttaminen on koko yhteiskunnan etu, johon kaikkien pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. 

Puhuttaessa korkeakoulutettujen työllistymisestä keskusteluja hallitsevan kaksi väitettä: työllistyminen nähdään korkeakoulutetun omana vikana ja/tai korkeakoulutetun uskotaan valmistuvan usein suoraan kortistoon.

Ensimmäinen väite ei koske vain korkeakoulutettuja vaan kaikkia työttömiä. Tätä kuvastaa, että keskustelu työttömyyden kitkemisestä käydään aktivointitoimenpiteiden ja kannustinloukkujenpurun ympärillä – viimeksi puoliväliriihessä. Molemmat antavat ymmärtää, että työttömät ovat joko liian laiskoja tai rahanahneita. Esimerkiksi kannustinloukut kuvataan rakenteellisina ongelmina, mutta myös järjestelmänä, josta työtön laskelmoidusti ottaa hyödyn irti. On totta, että kannustinloukut selittävät osan työttömyydestä, mutta niiden purku ei yksin riitä. Kannustinloukut ovat monivyyhteinen rakennelma, joka koskettaa muun muassa kysymystä yksilön ja yhteiskunnan vastuunjaosta, ja siksi se ansaitsisi oman kirjoituksensa. 

Kannustinloukkujen purun rinnalla ehdotetut aktivointikeinot – kuten sen seuraaminen kuinka monta työhakemusta työtön kuussa lähettää - taas kertovat siitä, kuinka epäluuloisesti työttömiin suhtaudutaan. Syyllisen etsimisen ja epäluulon vahvistamisen sijaan työllisyyspalvelut tulisi rakentaa luottamukselle. Luottamuspulasta kertoo esimerkiksi se, että omaehtoinen opiskelu työttömyystuella on tarkoin rajattua, vaikka opiskelu parantaa selvästi työttömän työllistymismahdollisuuksia.

Luottamuspulan rinnalla elää vahvana vahingollinen ja epätosi väite kortistoon valmistuvista korkeakoulutetuista. Väitteen virheellisyys on helppo huomata muun muassa yliopistojen ja ammattiliittojen ylläpitämistä tilastoista (esim. Turun yliopisto, Akava). Vaikka korkeakoulututkinto ei ole enää entisaikojen tavoin automaatti vakinaiseen työsuhteeseen, on korkeakoulutettujen työllisyysprosentti muihin koulutusasteisiin verrattuna alhainen. Selvää on, että vastavalmistuneista kaikki eivät pääse suoraan töihin. Edellä mainitut korkeakoulujen ylläpitämät tilastot kuitenkin osoittavat, että työllistyminen paranee huomattavasti ajan kuluessa.

  

Vastavalmistuneet korkeakoulutetut hyötyvät huonosti myös nykyisistä työllistämistoimenpiteistä. Osaltaan tämän selittää se, että moni heitä työllistyy kohtuullisen jouhevasti itsenäisesti. Moni työllistämistoimenpide on myös suunnattu ihmisille, jotka kaipaavat esimerkiksi lisäkoulutusta tai joille vakinainen työsuhde voi olla kokonaan mahdottomuus. Tosin on muistettava, että koulutus ei takaa, etteikö ihmisellä voisi olla elämässä haasteita, joihin hän kaipaa apua. Vähintäänkin kannustusta ja tukea tarvitsevat kaikki, sillä työttömyys on henkisesti raskasta aikaa ja leimakirves, joka osuu kaikkiin tutkinnosta riippumatta. 

Erityisen hankalaa korkeakoulutettujen kohdalla on, jos auttaja ei tunnista heidän laajaa osaamistaan. Moni vastavalmistunut korkeakoulutettu on valmis työllistymään hyvin erilaisille sektoreille. Aiheesta kirjoitettiin viimeksi eilen Helsingin Sanomissa (juttu valitettavasti vain tilaajille). Kirjoituksessa kerrottiin matkailun restonomi Kaisa Heikkilästä, joka oli kohdannut työttömyyden aikana muun muassa kehotuksen ryhtyä siivoojaksi. Heikkilä oli kokenut ehdotuksen oman tutkintonsa aliarvioimisena. Itselleni on eräs henkilö ehdottanut samaa. Olin siinä vaiheessa ollut kuukauden työttömänä. 

Kirjoitukseni tarkoituksena ei ole arvottaa eri töitä. Moni korkeakoulutettu ei edes pääsisi siivoojaksi, sillä työ vaatii taitoja, joita koulutus ei automaattisesti suo. Toisaalta jos työttömyys pitkittyy, on jokaisen oltava valmis päivittämään omaa osaamistaan tai alentamaan kriteerejään. Oma kysymyksensä on, missä tämä maaginen raja kulkee. On kuitenkin selvää, että vastavalmistuneet havittelevat ensisijassa tutkintoaan vastaavaa työtä, mikä on koko yhteiskunnan kannalta etu. Koulutusjärjestelmämme tuottaa jatkuvasti osaavia nuoria tekijöitä, joilla on valtava potentiaali edelleen kehittyä ja ratkoa tulevaisuutemme haasteita. Tärkein kysymys onkin, osataanko tämä potentiaali aina tunnistaa ja hyödyntää? 

Annan esimerkin. Olen valmistunut filosofian maisteriksi yleisestä historiasta. Opiskelujen aikana sain usein oikoa käsitystä, että kaikki historiasta valmistuvat ovat opettajia. Vaikka iso osa on opettajia, meitä on moneksi: toissa.fi on sivusto, jonne on kerätty korkeakoulutettujen tarinoita työelämästä ja listattu ammattinimikkeitä, joihin eri aloilta on työllistytty. Historian taustalla voi sivuston mukaan ammattinimike olla esimerkiksi suunnittelija, asiantuntijaa, informaatikkoa, account manager, toiminnanjohtaja, ylitarkastajaa ja lukemattomia muita. Utelut työelämään sijoittumisesta olivat toisinaan ärsyttäviä, mutta haluan uskoa ihmisten kysyneen asiaa aidosti kiinnostuneina. Vahingollisempaa sen sijaan on vahvana elävä käsitys ”oikeista ammateista” ja muista töistä.

”Kuulostaa mielenkiintoiselta. Mutta kannattaa hankkia rinnalle joku oikea ammatti, vaikka opettaja”. Tämä on lause, jonka varmasti moni generalistisella alalla opiskellut – miksei jotain muutakin - on ainakin kerran kuullut. Yhteiskunnassamme elää omituinen ajatusta ”oikeista ammateista” ja muista. Tutkintotodistustani katsoessani herää kummastus: mitä minä sitten olen tehnyt, jos tämä ei ole työelämään valmistavaa koulutusta. Lause kertookin ymmärtämättömyydestä koulutusta ja tutkintoja kohtaan. Korkeakouluista valmistuu vuosittain nuoria osaajia, joiden tutkinto antaa osaamisen eri tehtäviin ja sektoreille, niin kuin edellä on historian kohdalla esitelty.

Erityisen vaikeaa monille tuntuu olevan tunnistaa juuri humanistisilta aloilta valmistuneiden osaaminen. Tai ainakin itse humanistina kiinnitän tähän eniten huomiota. Jotain asiasta kertovat tasaisin väliajoin tehtävät ulostulot humanististen tieteiden puolesta, kuten tämä ja tämä. Eikä tämä koske vain humanisteja. Samalla kun työttömiltä penätään aktivoitumista kuten piilotyöpaikkojen jatkuvaa metsästämistä, työnantajien lähestymistä joka kanavaa pitkin, liittymistä lukuisiin työnhakusivustoille ja sovelluksiin, videoiden kuvaamista jne., vaadin minä kaikilta peiliin katsomista. Ihmisten pitäisi ymmärtää yhä selvemmin, että eri tutkinnoille voi työllistyä eri sektoreille. Koulutus ei myöskään kerro ihmisestä kaikkea, kenenkään osaaminen ei tyhjenny tutkintonimikkeeksi. 

Tuntuu uskomattomalta, että kaikki eivät kykene näkemään eri koulutusten, taustojen ja osaamisen hyötyä työelämässä. Tämä on hälyttävää, sillä meidän on mahdotonta tarkkaan ennustaa, minkälaista osaamista yhteiskuntamme tarvitsee kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Erilaiset osaajat ovat rikkaus, eivät taakka. Toivonkin, että yhä useampi ekonomisti ja oikeustieteilijä hakeutuisivat kulttuurialalle ja yhä useampi humanisti yrityksiin. Tämä vaatii halua ja rohkeutta opiskelevilta ja töitä etsiviltä nuorilta. Toisaalta se vaatii työnantajilta, työllisyyspalveluiden työntekijöiltä, nuorten tukiverkostoilta, päättäjiltä ja medialta avoimuutta ottaa eri koulutuksista selvää ja halua antaa uusille ajatuksille tilaa. 

Lopuksi kaikille sukulaisille, ystäville, tuttaville ja naapureille: Älkää antako nuorelle pyytämättä elämänohjeita, jotka koette itsellenne mieleisiksi. Kuunnelkaa, kannustakaa ja tukekaa heidän päätöksiään. Älkää toistako naurettavaa mantraa ”oikeista töistä”, vaan kehottakaan kokeilemaan opintojen aikana kaikkea itseä kiinnostavaa, hankkimaan tietoa ja osaamista laajalti – välillä suunnitelmallisesti, välillä sattumanvaraisesti. Tänä vappuna aion itse nostaa maljani opiskelijoille, koulutusjärjestelmällemme ja oppimiselle. Asioihin syventyminen, itsensä ja osaamisensa kehittäminen on luksusta, jota ei pidä unohtaa. Usein opimme vahingossa, huomaamattamme. Siksi on tärkeää pysyä avoimena erilaisuudelle ja omien ennakko-oletusten kyseenalaistamiselle. Kaikilla elämän eri sektoreilla ja läpi elämän.

Hyvää ja munkkirikasta vappua kaikille!

Ainomaija Rajoo

Kirjoittaja työskentelee projektityöntekijä Turun Ohjaamossa ja on ylpeästi FM.