TYÖTTÖMYYDESTÄ - KELA KOETTELEE VAAN EI HYLKÄÄ

Kun kursin kokoon graduni viimeisiä sivuja keväällä 2015, aloin hakea harjoittelu- ja työpaikkoja. Olin yllättynyt siitä, että hakemukseni poikivat useita haastattelukutsuja ja jopa useamman tarjotun harjoittelupaikan. Siinä vaiheessa vaikeinta oli valintojen tekeminen eri vaihtoehtojen välillä, kun ei tiennyt, mihin mikäkin polku johtaisi. Kannustava haastattelukutsumäärä antoi luottoa siihen, että työtilaisuuksia tulisi jatkossakin.

 

Kun opiskelijuus päättyi eikä tiedekunnan harjoittelutukea enää ollut käytettävissä, moni ovi kuitenkin sulkeutui. Vaikka harjoittelupaikoista on kilpailua, työpaikoista vasta onkin. Työpaikkaa on huomattavasti vaikeampi saada eikä niitä ole yhtä paljon tarjolla, ainakaan minun alallani. Kysyntä ja tarjonta eivät millään kohtaa. Kaikkiin toivomiini paikkoihin hakee parisataa ihmistä. Usko työllistymismahdollisuuksiin alkoi horjua.

 

Niinpä minäkin ennen pitkää jouduin täyttämään ensimmäisen työttömyyskorvaushakemukseni. Se tuntui pelottavalta, dramaattiselta ja hävettävältäkin. Myöhemmin se ei enää tuntunut niin isolta jutulta, kun sain enemmän perspektiiviä ja ymmärsin, että työttömänä on välillä itse kukin - myös moni korkeasti koulutettu ja osaava ystäväni.  Vaikka olisi kuinka fiksu sekä paperilla että luonnossa, ei se takaa töitä. Sen hyväksyminen vie aikansa. Minun oli vaikea sisäistää, että työttömyys ei tarkoita epäonnistumista eikä kaikki ole itsestä kiinni.

 

Olen ollut sikäli onnekas, että työttömyysjaksoista huolimatta jotain työtä on aina löytynyt ennemmin tai myöhemmin - usein juuri silloin, kun toivo on ollut jo koetuksella. Olen kenties nyt päässytkin yli pahimmasta työttömyysfobiasta. Työttömyys oli pitkään yksi pahimpia pelkojani ja nyt se on nähty. Onko se niin hirveää? Yhtä aikaa on ja ei ole. Työttömyys ja epävarmuus on toki kuluttavaa, mutta se tuppaa olemaan nykypäivää ja valitettava realiteetti. Se voi osua kenen tahansa kohdalle, ja siitä selviää kyllä.

 

Kenties turhauttavinta työttömänä on ollut jatkuva yhteydenpito Kelaan ja TE-palveluihin ja eläminen puhelinpalvelun jonossa. Esimerkiksi silloin, kun halusin tehdä opintoja työttömänä, oli yhtä hampaiden kiristelyä yrittää laatia opintosuunnitelma, jonka opintopisteet pysyisivät Kelan sallimissa rajoissa.

Samoin yksittäiset projektiluonteiset työt ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia, kun koskaan ei voi olla varma, mitä Kela ja TE-toimisto mistäkin projektista ajattelevat, milloin sitä rahaa oikein saa ja kuinka paljon. Tutkimattomat ovat Kelan tiet, mitä tulee ratkaisuihin yksittäistapauksissa. Olen kuitenkin todennut, että Kela koettelee vaan ei hylkää.

 

Kerran olen joutunut myös täyttämään toimeentulotukihakemuksen. Neljän tai viiden puhelunkaan jälkeen ei ollut täysin selvää, mitä kaikkia liitteitä Kela minulta oikein halusi, joten pelasin varman päälle ja toimitin kirjekuoressa 22 sivua liitteitä. Niiden kerääminen kokoon oli parin viikon projekti. Varmuuden vuoksi kirjoittelin liitteisiin selittäviä kommentteja, kuten "Laitoin tähän nyt tällaisenkin”, mistä ehkä jo kuulsi läpi hienoinen turhautuminen. Kelan työntekijä lienee ilahtunut.

 

Työttömyysaikana ei oikein voi tehdä muuta kuin yrittää parhaansa ja luottaa, että jotain hyvää sieltä on tulossa. Huumorikin auttaa, minua ainakin. Ymmärrän kyllä myös sen, että jos tili on nollilla, ei paljon naurata. Kun olin työttömänä, ystäväni ostivat minulle tällaisen taulun, jota edelleen pidän paraatipaikalla kotonani:

 

 

Toivon kaikille työttömille voimia ja jaksamista työnhakuun ja tulevaisuudesta huolissaan oleville nuorille haluaisin sanoa, että työttömyyttä ei kannata pelätä. Työttömyys jossain vaiheessa elämää on mahdollista, mutta se on yleensä vain väliaikaista eikä maailma kaadu siihen.