Kun kursin kokoon graduni viimeisiä sivuja keväällä 2015,
aloin hakea harjoittelu- ja työpaikkoja. Olin yllättynyt siitä, että
hakemukseni poikivat useita haastattelukutsuja ja jopa useamman tarjotun
harjoittelupaikan. Siinä vaiheessa vaikeinta oli valintojen tekeminen eri
vaihtoehtojen välillä, kun ei tiennyt, mihin mikäkin polku johtaisi. Kannustava
haastattelukutsumäärä antoi luottoa siihen, että työtilaisuuksia tulisi
jatkossakin.
Kun opiskelijuus päättyi eikä tiedekunnan harjoittelutukea
enää ollut käytettävissä, moni ovi kuitenkin sulkeutui. Vaikka
harjoittelupaikoista on kilpailua, työpaikoista vasta onkin. Työpaikkaa on
huomattavasti vaikeampi saada eikä niitä ole yhtä paljon tarjolla, ainakaan
minun alallani. Kysyntä ja tarjonta eivät millään kohtaa. Kaikkiin toivomiini
paikkoihin hakee parisataa ihmistä. Usko työllistymismahdollisuuksiin alkoi
horjua.
Niinpä minäkin ennen pitkää jouduin täyttämään ensimmäisen
työttömyyskorvaushakemukseni. Se tuntui pelottavalta, dramaattiselta ja
hävettävältäkin. Myöhemmin se ei enää tuntunut niin isolta jutulta, kun sain
enemmän perspektiiviä ja ymmärsin, että työttömänä on välillä itse kukin - myös
moni korkeasti koulutettu ja osaava ystäväni.
Vaikka olisi kuinka fiksu sekä paperilla että luonnossa, ei se takaa
töitä. Sen hyväksyminen vie aikansa. Minun oli vaikea sisäistää, että
työttömyys ei tarkoita epäonnistumista eikä kaikki ole itsestä kiinni.
Olen ollut sikäli onnekas, että työttömyysjaksoista
huolimatta jotain työtä on aina löytynyt ennemmin tai myöhemmin - usein juuri
silloin, kun toivo on ollut jo koetuksella. Olen kenties nyt päässytkin yli
pahimmasta työttömyysfobiasta. Työttömyys oli pitkään yksi pahimpia pelkojani
ja nyt se on nähty. Onko se niin hirveää? Yhtä aikaa on ja ei ole. Työttömyys
ja epävarmuus on toki kuluttavaa, mutta se tuppaa olemaan nykypäivää ja
valitettava realiteetti. Se voi osua kenen tahansa kohdalle, ja siitä selviää
kyllä.
Kenties turhauttavinta työttömänä on ollut jatkuva
yhteydenpito Kelaan ja TE-palveluihin ja eläminen puhelinpalvelun jonossa.
Esimerkiksi silloin, kun halusin tehdä opintoja työttömänä, oli yhtä hampaiden
kiristelyä yrittää laatia opintosuunnitelma, jonka opintopisteet pysyisivät
Kelan sallimissa rajoissa.
Samoin yksittäiset projektiluonteiset työt ovat aiheuttaneet
harmaita hiuksia, kun koskaan ei voi olla varma, mitä Kela ja TE-toimisto
mistäkin projektista ajattelevat, milloin sitä rahaa oikein saa ja kuinka
paljon. Tutkimattomat ovat Kelan tiet, mitä tulee ratkaisuihin
yksittäistapauksissa. Olen kuitenkin todennut, että Kela koettelee vaan ei
hylkää.
Kerran olen joutunut myös täyttämään
toimeentulotukihakemuksen. Neljän tai viiden puhelunkaan jälkeen ei ollut
täysin selvää, mitä kaikkia liitteitä Kela minulta oikein halusi, joten pelasin
varman päälle ja toimitin kirjekuoressa 22 sivua liitteitä. Niiden kerääminen
kokoon oli parin viikon projekti. Varmuuden vuoksi kirjoittelin liitteisiin selittäviä
kommentteja, kuten "Laitoin tähän nyt tällaisenkin”, mistä ehkä jo kuulsi
läpi hienoinen turhautuminen. Kelan työntekijä lienee ilahtunut.
Työttömyysaikana ei oikein voi tehdä muuta kuin yrittää
parhaansa ja luottaa, että jotain hyvää sieltä on tulossa. Huumorikin auttaa,
minua ainakin. Ymmärrän kyllä myös sen, että jos tili on nollilla, ei paljon
naurata. Kun olin työttömänä, ystäväni ostivat minulle tällaisen taulun, jota
edelleen pidän paraatipaikalla kotonani:
Toivon kaikille työttömille voimia ja jaksamista työnhakuun
ja tulevaisuudesta huolissaan oleville nuorille haluaisin sanoa, että
työttömyyttä ei kannata pelätä. Työttömyys jossain vaiheessa elämää on
mahdollista, mutta se on yleensä vain väliaikaista eikä maailma kaadu siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti